Topi koki Neuvosto-Venäjän kurjuuden

Toivo Venäläinen ja Timo -hevonen Kelujärvellä 20-30 -lukujen taitteessa.

Pula-aika koetteli Kelujärven kylää ja sen asukkaita kovalla kädellä 1930-luvun alussa. Työn ja toimeentulon löytäminen oli vaikeutunut maaseudullakin ratkaisevasti. Varsinkin nuorilla miehillä nälkävyön jatkuva kiristäminen pani hakemaan ratkaisuja, jotka monien kohdalla osoittautuivat myöhemmin kohtalokkaiksi.

Satojen muiden lappilaisten miesten lailla kelujärviläinen Toivo Venäläinen teki päätöksen lähteä työnhakuun Neuvosto-Venäjälle. Vanhemmat olivat jo kuolleet eikä mitään menetettävää oikeastaan ollut.

Itänaapurista kantautunut propaganda kertoi, että siellä oli töitä. Sen tekemisestä maksettaisiin jopa hyviä palkkoja. Propaganda sattui otolliseen maaperään kasvavan köyhyyden ja kommunismia ihannoivan ideologian nousun myötä.

Topi oli kotoisin kirkonkylältä. Hän muutti Kelujärvelle 1931, kun pääsi Marttiinin Eelikselle rengiksi. Aiemmin hän oli ansainnut elantonsa metsätöillä, mutta työmaat olivat loppuneet yksi toisensa jälkeen.

Rengin töissä sai sentään vatsansa täyteen. Muutaman vuoden nuorempi sisko Sylvi (myöhemmin Pumpanen) työskenteli piikana ja hän oli myös kotiutunut Kelujärvelle. Vanhinta veljeään 1898 syntynyttä Eeverttiä Topi ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Tämä oli osallistunut kapinan kukistamiseen valkoisten joukoissa 1918, mutta siirtynyt Venäjälle 1922 Läskikapinan myötä.

Kirkonkylässä nykyisin asuvan entisen kelujärviläisen Olavi Salmen mieleen ovat jääneet Toivo Venäläisen jutustelut yli 70 vuoden takaa.

– Topi oli saanut säästöön sen verran rahaa, että pystyi hankkimaan itselleen polkupyörän. Sitten kun tuli se viuhka, että lähdetään Venäjälle, hän myi pyörän Eelikselle ja saikin siitä 800 markkaa. Pallas-Jalmarilla ne kulkivat paljon ja raatasivat Venäjälle lähdöstä. Ja lopulta lähtivät.

Neitolan Aunon piti mennä samassa porukassa, mutta kun Auno tuli aamulla kohtaamispaikalle, toiset olivat jo lähteneet. Niiden piti päästä varhain aamulla hankia pitkin liikkeelle. Auno ei uskaltanut yksin matkalle, vaan palasi takaisin Kelujärvelle, kertoo Olavi Salmi.

Rahat lähtivät rajalla

Toivo Venäläisen reissusta itänaapuriin on Kelujärvellä monta erilaista tarinaa, mutta todellisuudessa 11.huhtikuuta 1932 matkalle kohti Venäjän rajaa lähti kolme miestä. Topin mukana olivat Antti Pääkkö ja Juho Salmi.

Pääkkö oli kotoisin Tanhuasta ja hän työskenteli henkensäpitimiksi halkorenkinä Myllykylässä. Salmi puolestaan oli Kiurujärveltä ja häntä puhuteltiin Mannen Jussiksi. Miehet suunnittelivat matkaansa pitkään ja aloitteen tekijänä siitä toimi Pääkkö.

Miehet hiihtivät aluksi Lokkaan. Valtakunnan rajan he ylittivät kolme päivää myöhemmin Korvatunturin pohjoispuolelta. Nähtävästi porukka oli ajoittain eksyksissäkin oudossa maastossa, sillä kertomatiedon mukaan Topilla ja Mannen Jussilla tuli riitaa kulkusuunnasta.

Kumpikin osasi mielestään suunnistaa, mutta miehet kiikkuivat välillä puissa määrittääkseen sijaintinsa. Lopulta 16.huhtikuuta kolmikko saapui Venäjän puolella Nivankylään, jossa venäläiset rajavartijat pidättivät heidät. Miehet riisuttiin rahoista ja arvokkaammasta omaisuudesta. – Näitä te ette täällä tule tarvitsemaan, kuului kylmä kuittaus.

Ensimmäinen kuulustelu suomalaismiehille tehtiin Nivankylässä, mutta jo seuraavana päivänä heitä lähdettiin saattamaan Ristikenttään. Täällä kuulustelijana toimi Antti Pääkön entuudestaan tuntema mies nimeltä Julius Koskinen. Mies oli siviilivaatteissa ja puhui suomea äidinkielenään.

Pääkkö tiesi, että Koskinen oli aikoinaan loikannut Suomesta Neuvostoliittoon ja hän oli asunut pitkään Sodankylässä. Siviilivaatteista huolimatta mies oli neuvostoupseeri ja toimi venäläisissä rajavartiojoukoissa. Salaista pohjoista etappireittiä käyttäen Koskinen vieraili 20- ja 30-lukujen aikana Suomessa kymmeniä kertoja.

20.päivä huhtikuuta suomalaiskolmikko päätyi Murmanskiin, jossa toimitettiin ns. viralliset kuulustelut ja kaikki kolme allekirjoittivat enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti anomuksen päästä Neuvosto-Venäjän kansalaisiksi. Anomukset kirjoitettiin venäjäksi.

Kolmikko sai pian huomata, että varsin monet muutkin olivat lähteneet kotimaastaan katselemaan paremman elämän mahdollisuuksia. Murmanskissa oli tuolloin pidätettynä yhtä aikaa noin 70 Suomesta ”loikkarina” tullutta henkilöä. Joukossa oli paljon sodankyläläisiä.

Upseerina helpompaa

Toukokuun lopulla Topi passitettiin Pietariin. Selän takana kalahtivat kiinni Krestyn vankilan kalterit, mutta onneksi vain kuukaudeksi. Hänet vapautettiin 1.heinäkuuta ja määrättiin työhön aluksi GPU:n hallintorakennukselle ja sieltä marraskuussa Dynamon urheilukentän rakennustyömaalle. Asuntona oli puuparakki Astrahanskaja –nimisellä kadulla.

Tällä välin Topin sisar Sylvi oli kirjoittanut kirjeen veljelleen Eevertille ja kertonut Topin saapuneen Venäjälle. Sodankyläläisveljekset tapasivat iloisissa merkeissä ja pitkällisen tauon jälkeen Pietarissa.

Eevertistä oli tullut kymmenen vuoden aikana puna-armeijan upseeri ja kauluksen laatassa kiilteli neljä nelikulmiota. Suomessa hän oli ollut ammatiltaan metsätyömies ja sattui olemaan Kemi-yhtiön työmaalla juuri, kun Jahvetti Moilanen tuli porukoineen sinne kapinaa sytyttämään helmikuussa 1922.

Eevertille he maksoivat tukkisavotan konttorin ryöstösaaliista 150 markkaa siitä, että hän muiden tavoin siirtyi tässä ”läskikapinassa” Moilasen mukana Neuvosto-Venäjälle. Värvätyt passitettiin Eino Rahjan saattelemana suoraan Vienan Karjalasta Pietariin punaupseerikouluun, jonka perustutkinnosta Eevertti valmistui 1923 ja jatkotutkinnosta 1925.

Velimies oli tyytyväinen Topin saapumisesta ja koetti innostaa tätäkin jäämään maahan. Eevertti kertoi elämänsä olevan nykyisin melko hyvällä mallilla. Alkuaikoina olot olivat olleet tosin hyvin kurjat. Jopa upseerikoululaiset olivat saaneet ravinnokseen sillin suolista ja koiran lihasta valmistettua ruokaa.

Eevertin mukaan olot olivat viime vuosina parantuneet ja upseeriksi päästyään hän ei voinut moittia enää mitään. Hänen palkkansa riitti kaikkeen ja upseerina hän oli oikeutettu ostamaan sellaisiakin tavaroita alennetulla hinnalla, joita tavallinen siviiliväestö ei saanut ollenkaan. Topille Eevertti lupasi, että hän koettaa vaikuttaa siihen suuntaan, että velipoikakin pääsisi upseerikouluun ja sitä kautta paremman elämän alkuun.

Toivon silmät olivat kuitenkin auenneet. Olot olivat niin kurjat, ettei häntä kiinnostanut enää mikään upseerikoulu, vaan hän halusi takaisin Suomeen. Mutta Neuvostovaltio oli vasta  rakentamisvaiheensa alkumetreillä. Pohjoisempana Nivastroissa suuri voimalaitostyömaa tarvitsi kipeästi työvoimaa. Niinpä Pietarista marssitettiin vuosien 1932 ja 1933 vaihteessa Nivajoelle suuri työläisjoukko. Topi marssi harmaan ja kurjan joukon mukana. Tammikuussa 1933 hän aloitti metsätyöt Nivajoen itäpuolella.

Hakkuuvelvollisuutena oli hakata neljä ja puoli kuutiota 2,25 metriä pitkiä halkoja. Joka päivä työvelvollisuuden täyttäminen ei onnistunut ja silloin ei tullut palkkaakaan. Jos hakkuuvelvollisuus täyttyi nousi kuukausiansio vähän yli sadan ruplan. Palkasta vietiin kuitenkin kaikilla mahdollisilla tekosyillä osa pois niin, ettei se lopulta riittänytkään ruokaan. Topi päätti, että ensimmäisen sopivan tilaisuuden tullen täältä lähdetään.

Kalareissusta tuli karkumatka

Nivastroilta oli jo aikaisemmin lähtenyt paljon loikkareita yrittämään takaisin Suomeen ja suuri osa heistä oli saatujen tietojen mukaan päässytkin takaisin kotimaahan. Pakomatka alkoi hahmottua ja sille varautuivat Topin lisäksi Erkki Hasu, Heikki Karhu, Erkki Salo ja Eemeli Lokka.

Miehet olivat onnistuneet keräämään vaivihkaa leipää ja muita vähäisiä elintarvikkeita varastoon. Matka kotiin oli pitkä, mutta pahinta olisivat kuitenkin takaa-ajajat, joiden vuoksi karkulaisten olisi pakko  pitää kiirettä. Kiinni jääminen merkitsi Siperiaan lähtöä tai pahimmassa tapauksessa nappia otsaan.

Toivo Venäläisen kertomuksia kuunnelleen Olavi Salmen mukaan Topi oli metsätyömaalla päässyt jonkinlaiseen luottomiehen asemaan. Kesäkuussa hänet päästettiin jo voima-asemalle, jossa tehtävänä oli kärrätä maata. Nälkä oli pakkotyömaalla kuitenkin ainainen vieras ja Topi sai puhuttua  työmaan kympin ympäri kalareissun järjestämiseksi eräänä iltana läheisille lammille. Onkien kanssa kalalle lähtivät em. miehet, mutta mukaansa he saivat aseistetun vartija.

Miehet vetelivät kalan sieltä täältä ja vähitellen he saivat hiissattua itsensä erään lammen toiselle puolelle. Vartija seisoskeli toisella rannalla joutilaana ja söi mättäiltä kypsiä hilloja. Lopulta vartija oli kokonaan selin vartioitaviin nähden ja porukka pyrähti metsään kuin riekkoparvi. Vartija ei ehtinyt ampua laukaustakaan, kun miehet olivat kadonneet.

Aluksi viisikko eteni juosten, mutta pian meno tasaantui rivakaksi marssiksi. Yllättävän nopeasti toipuivat myös venäläiset vankien karkaamisesta. Yhtäkkiä vasemmalta, melko läheltä marssivia miehiä kajahti merkkilaukaus, mikä sai Eemeli Lokan heittäytymään pitkälleen maahan. Muu porukka ampaisi eteenpäin minkä kintuista lähti ja Eemeli putosi auttamatta sakista.  Eemelin jättäytymiselle tosin saattoi olla muitakin syitä.

Koirat perässä

Pakeneville suomalaisille kävi nopeasti selville, että heidän perässään ei ollut pelkästään sotilaita ja vartioita, vaan jäljillä tuli myös koiria. Nyt olivat hyvät neuvot kalliita. Koirat pysyivät karkulaisten jäljillä tekivätpä nämä minkälaisia mutkia ja harhautusliikkeitä tahansa.

Koirien haukku ja merkkilaukaukset lähenivät uhkaavasti, kun juoksijoiden eteen tuli matala puropahanen. Kärjessä syöksyvä  Karhun Heikki äkkäsi nopeasti, että puroa pitkin ja veden pärskyessä miehet vaihtoivat suuntaa. Vedestä koirat eivät pystyisi ottamaan vainua ja miehet saisivat hetken hengähtää.

Takaa-ajajat kulkivatkin harhaan yllättävän käännöksen jälkeen. Miehet kompuroivat puroa pitkin kilometritolkulla, kunnes eteen avautui aukea ja vetinen jänkä. Jängän kiertäminen kovaa maata pitkin olisi merkinnyt enemmin tai myöhemmin koirien pääsemistä uudelleen jäljille. Sitä riskiä ei kärsinyt ottaa. Matka Suomen rajalle oli liian pitkä juoksumaaottelun käymiseksi venäläisten kanssa. Naapurit voittaisivat sen koirineen varmasti ja suomalaisten pistesija taas tietäisi palkintomatkaa Siperiaan.

Läpimärät miehet suuntasivat jängälle. Vesi lotisi saapasresuissa ja välillä joku kahlaajista humpsahti umpisukelluksiin pullahtaen taas pärskyen pinnalle. Matka metsärajaan kasvoi metri metriltä, kunnes miehet olivat keskellä jänkää. Venäläisten merkkilaukauksia kuului nyt molemmilta puolilta. Miehet jäivät makaamaan mättäiden keskelle miettien tilannetta. Tulosuunnasta kauempaa kuului jo koiran haukahduksia.

Topi arvioi, että he olivat jo kiväärin kantaman ulkopuolella. Nyt oli pysyttävä paikallaan. Lähdetään sitten, jos pitää lähteä. Metsärajassa vilahteli jo ruskeaa. Enää ei kärsinyt liikkua. Miehet painautuivat mädältä tuoksuvaan jänkäliejuun. Sääsket iskivät paljaaseen niskaan, mutta sitä he  eivät huomanneet.

Huudot kuuluivat jängälle selvästi,  joku äkseerasi kovasanaisesti. Muutama mies pysähtyi tutkimaan jängän reunaa, yhdellä oli iso saksanpaimenkoira hihnassa. Koira käyttäytyi hillitysti, mikä oli merkki siitä, ettei se ainakaan vielä ollut saanut vainua jängässä makaavista miehistä. Polotus jatkui tovin, mutta pian koiraa pitelevä mies oikaisi pitkän ruotonsa ja jatkoi matkaa. Muut menivät ketjuun ja seurasivat.

Onneksi eivät alkaneet tulen tekoon, mutisi Topi itsekseen. Kylmä hytisytti selkäpiitä, vaikka hehkeintä kesää elettiinkin. He olivat lähteneet Nivastroilta 21.päivä heinäkuuta ja tässä oltiin. Ääniä kuului jängän molemmin puolin. Muuta vaihtoehtoa ei ollut kuin maata paikallaan. Hento usva kietoi miehet ja jängän vaippaansa. Ihmisten ja luonnon äänet vaimenivat. Vaisuja olivat suomalaismiehetkin, jotka hytisivät märässä vuoteessaan. Topi ajatteli Lokka Eemeliä. Kuinkahan miehen kävi, kun ei tullutkaan perässä.

Sota vei molemmat veljekset

Topi ei tiennyt, että Eemeli oli otettu kiinni jo monta tuntia sitten. Hän vietti heinäkuun lopun ja koko elokuun Nivastroin putkassa. Myöhemmin hänet siirrettiin vahvasti vartioituna Petroskoihin, josta pakkotyöhön Solomannin tiilitehtaalle. Lokakuun lopussa 1933 Eemelin onnistui karata tiilitehtaalta yhdessä Heikki Karvosen ja Evert Alakurtin kanssa ja miehet pääsivät Suomeen.

Nivastroin karkulaiset makasivat jängässä kokonaisen vuorokauden. Vasta seuraavana yönä he uskaltautuivat jatkamaan matkaa varmistuttuaan, ettei etsintäpartioita ole enää lähistöllä. Miehet tekivät taivalta viikon ennen kuin pääsivät Suomen puolelle. Varsinaista rajan ylitystä he eivät edes huomanneet. Suomalaiset rajavartijat pidättivät heidät Kuolajärven Ylikurtilla 1.päivä elokuuta. Karanteeniajan jälkeen Topi passitettiin kuulusteluihin aluksi Rovaniemelle ja sitten Kemiin, josta hänet toimitettiin takaisin kotiseudulle Kelujärvelle.

Topi ja veljensä Eevertti eivät nähneet enää koskaan. Kun Eevertille oli Pietarissa selvinnyt, ettei veljensä ole enää järin innostunut elämästä Neuvosto-Venäjällä, hänkin lopulta neuvoi Topia lähtemään takaisin, jos vain suinkin pääsee.

Evert Venäläinen palveli 1930-luvulla ilmeisesti rajavartiojoukoissa Valko-Venäjällä lähellä Puolan rajaa, jossa hän meni naimisiin ja hankki perheen. 1935 hänet siirrettiin siviiliin. Tämän jälkeen hän oli töissä Metsäpromhozissa Karjalassa eikä ole tiedossa, että hänet olisi mobilisoitu 1939 tai 1941. Sen sijaan hän saattoi perheensä evakkojunaan ilmeisesti Petroskoissa 1942 ja katosi itse jälkiä jättämättä. Evert Venäläisen jälkeläisiään elää edelleen Venäjällä.

Toivo Venäläinen puolestaan kaatui jatkosodassa 1941 lähellä Alakurttia.

 

TUURE NEITOLA

 Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Kelujärven kylähistoriikki teoksessa kesällä 2012

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua sisään voidaksesi kommentoida.