Tanhuan hautalöydöt

Mukkalan kalmiston noidan haudasta löydetyn ristin yläosa.

Tanhuan Mukkalassa tehdyt hautalöydöt herättivät aikoinaan henkiin vanhan kansantarinan Sodankylän viimeisistä noidista. Tarinan mukaan noidat olisivat juhannuksena olleet muun kansan seassa kirkossa kuuntelemassa kirkkoherran Zacharias Forbuksen saarnaa, jossa tämä kirosi noidat helvetin tuliseen järveen. Noidat tästä päättelivät aikansa koittaneen ja lähtivät kaikki seitsemän yöllä kirkkorantaan laulamaan viimeistä yhteistä lovijoikuaan.

Aamulla jokainen noita oli kuolleena jokirannassa jalat vedessä. Mukkalan haudoissa ei kuitenkaan ole kyse tämän kansantarinan noitien viimeisistä lepopaikoista, vaikka joukossa onkin myös noitien hautoja.

Suomessa ei tunneta 1600-lukua vanhempia saamelaishautauksia. Tavallisesti saamelaiset asettivat vainajansa matalaan kuoppaan. Vainaja oli täysissä pukeissa ja hänet oli varustettu tarve-esinein ja koruin. Joskus haudoista on löydetty myös noitarumpuun liittyviä esineitä kuten päristimiä eli noitarummun kapuloita. Itse noitarummut ovat maatuneet.

Vainajat haudattiin pieniin kalmistoihin, joilla ei ollut maan pinnalla pysyviä näkyviä merkkejä. Hautapaikat löytyvätkin sattumalta. Näin on esimerkiksi Tanhuan kalmiston laita. Ensimmäinen tieto Mukkalan kalmistosta on jo vuodelta 1905:

Turun Sanomat 09.07.1905 nro 156 :

Vanhan hautuumaan löysi kruununtorppari Reeti Neitola kaivaessaan peltonsa ojia n. k. ”Rakokosken-niskassa”, Luirojoen itärannalla Sodankylän pitäjän Tanhuankylässä. Kaivettaessa ennätti jo useampia luurankoja tulla näkyville ja siitä päättäen että ne olivat kaikki hyvässä järjestyksessä idästä länteenpäin ja määrätyn välimatkan päässä toisistaan, voi varmuudella päättää, että paikalla on joku hautausmaa ollut muinaisuudessa, kirjoitetaan meille. Luurangot ovat ainoastaan 1:n kyynärän syvyydellä maanpinnasta ja huomattiin vielä yhden luurangon ympärillä jonkinlaista puukehyksen jälkeäkin. Enempi kaivaminen paikalla on toistaiseksi asianomaisten puolelta lakkautettu siksi, kunnes viranomaisten puolelta asiasta toisin määrätään.

Virallisen ilmoituksen löydöstä teki vuonna 1907 arkeologi A. M. Tallgren. Vielä ei ryhdytty tämän johdosta toimenpiteisiin.

Reeti eli Fredrik Neitolan tyttären Hellin mies Taneli Mustonen jatkoi Mukkalassa tilanpitoa. Kruununtorpasta oli tehty uudistalo. Tämä sijaitsi Luirojoen itärannalla noin kuuden kilometrin päässä varsinaisesta Tanhuan kylästä jokea ylöspäin. Talon itä- ja koillispuolella levittäytyi suuri ja asumaton Itäkaira.

Yksinäishauta

Talon tyttäret Selma ja Kerttu löysivät kesällä 1931 noin 50 metrin päästä asuinrakennuksesta pohjoiseen luurangon aarteineen. Tämä luuranko oli sijainnut maanpinnalla. Sen peitteenä oli ollut vain sammalkerros. Aarre oli sijoitettuna vainajan rinnan kohdalle ja sen päälle oli vielä asetettu pieni kivi.

Metsänhoitaja M. Reckhardt Sodankylästä teki Kansallismuseolle ilmoituksen uudesta löydöstä vielä samana kesänä. Mukkalan isäntä Mustonen toimitti aarteen museolle. Tosin aarteesta oli pari läänin virkamiestä ostanut kaksi todennäköisesti hopeista sormusta itselleen.

Aarre koostui pronssisista renkaista ja niiden katkelmista, kuparilevysuikaleista, nuolenkärjistä, kolikoista, hopeisista ja pronssisista sormuksista.

Löytö oli sen verran kiinnostava, että Muinaistieteellinen Toimikunta antoi arkeologi Jorma Leppäaholle määräyksen tutkia Mukkalan kalmistoa tämän Lappiin suuntautuvan virkamatkan yhteydessä. Leppäaho suorittikin tutkimukset heinäkuussa 1934.

Ollessaan Mukkalassa Leppäaho totesi, että tämä talon tyttärien löytämä hauta on yksittäinen hautaus. Minkäänlaisia merkkejä muista haudoista ei välittömässä läheisyydessä tavattu. Paikalla oli vielä sen verran jälkiä haudan jalkopäästä, että arkeologi kykeni toteamaan sen perusteella haudan todellakin olleen maanpäällinen. Todennäköisesti vainaja oli ollut asetettuna maanpinnalle valmistetun puisen hautalaitteen sisään.

Kansallismuseoon toimitettujen esinelöytöjen joukossa oli kolikoita 1590-luvulta. Ne olivat hyvin kuluneita reiällisiä Juhana III:n aikaisia äyrejä. Hauta ajoitettiin niiden perusteella aivan 1600-luvun vaihteeseen. Tuohon aikaan Lappia ei vielä ole käännytetty kristinuskoon. Kolikot lienevät samoin kuin muutkin löydöt – lukuun ottamatta nuolenkärkiä – ollen osia yhdestä arpakimpusta. Vainajalla on ilmeisesti ollut haudassaan nahkarumpunsa ja metallinen arpanippunsa. Arpaa hypitettiin päristimellä eli vasaralla rummun kalvon pinnalla ja sen pysähtelyistä kalvon eri kuvioiden kohdalle voitiin lukea asioita. Kyseessä oli siis noidan hauta.

Mukkalan kalmisto

Noin 40 – 50 metrin päässä yksittäisestä haudasta itäkaakkoon löydettiin Mukkalan varsinainen ruumiskalmisto isännän antamien ohjeiden avulla. Juuri tähän Mustosen appiukko kruununtorppari Reeti oli ojaa kaivaessaan osunut liki kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Haudat sijaitsivat talon navetan itäpuolella olevan peltosaran pohjoispäässä noin 200 metriä Luirojoesta.

Hautoja oli kahdeksan kappaletta, joista yksi oli hieman erillään toisista haudoista. Maanlaatu oli hienoa, hautausmaaksi erittäin hyvin sopivaa hiekkaa.

Arkeologi Leppäaho havaitsi, että oikeastaan vain yksi haudoista oli kristilliseen tapaan itä-länsisuuntainen. Suurin osa muista haudoista oli etelä-pohjoissuuntaisia.

Kaikki haudat oli kaivettu maahan 40 cm – 80 cm syvyydelle. Kuusi vainajaa lepäsi puukehikossa, kaksi taljaan käärittynä. Kehikkojen pituudet vaihtelivat 133 cm – 175 cm välillä. Tavallisesti kehikossa ei ollut täysimittaista puupohjaa ja toisinaan vainaja oli laskettu puukehikon sisään porontaljan päälle. Ei siis voida puhua varsinaisista arkuista. Kaikki vainajat olivat pukeissaan ja suurimmalla osalla oli myös tarve-esineitä mukanaan.

Luuaines toimitettiin Yliopiston anatomiseen laitokseen, jossa voitiin määritellä vainajien sukupuoli. Vainajista neljä oli varmasti miehiä, kaksi varmasti naista, yksi epävarma ja sitten pieni lapsi, jonka luut jätettiin analysoimatta.

Miehen hauta numero V osoittautui jälleen todennäköisesti noidan haudaksi. Haudasta näet löytyi arpa-aarre. Aarre koostui pronssisesta ja kuparisesta kantasormuksesta, kuparisesta ketjunkantajasta, rengassoljen kappaleista, erikokoisista kuparirenkaista, reiällä varustetuista karhunhampaista, ketjuista ja kolikoista. Jäänteitä noitarummusta tai sen vasarasta ei löydetty.

Arpa-aarteen lisäksi vainaja oli varustettu muutamalla tarve-esineellä eli veitsellä ja tuluksilla. Arpa-aarteen nuorin raha oli Kristiina-kuningattaren ¼ äyrin raha vuodelta 1635. Koska nuorimmat rahat olivat tuskin lainkaan kuluneita, hauta ajoitettiin vuoden 1650 vaiheille.

Kaikkiaan kolmesta haudasta löydettiin rautainen taottu hautaristi. Ristit olivat vain noin 20 cm pitkiä. Yksi risteistä oli noidan haudasta: ”Hautaristi, ”tordeerattu”. Poikkipuu päättyy ylös ja alas kiertyviin kiemuroihin. Pystypuu on samoin ylhäältä jakautunut kahtaalle, josta riippuneet rautaiset ”koivunlehdet”. Toinen haara lehtineen poissa. Risti päättyy alapäästään selvään ruuviin.”

Ristit sijaitsivat hautojen pääpuolessa. Ainakin kahden haudan päädyssä on ollut puinen paalu ja todennäköisesti risti on ollut siihen kiinnitettynä. Aikaa myöten paalu on lahonnut näkymättömiin ja risti pudonnut maahan.

Ristit ovat merkki siitä, että kristinusko oli nyt saapunut Lappiin ja saanut siellä vankan jalansijan. Toisaalta noidan hauta osoittaa, että vanhasta uskosta ei ole vielä kokonaan luovuttu. Ei siis täysin uskallettu luottaa uuteen eikä vielä luopua kokonaan vanhastakaan.

Kun kristinusko alkoi 1500-luvulla saavuttaa saamelaisia, he silti pitivät vanhaa uskoa yllä uuden rinnalla. Saamelaisten muinaisusko oli animistinen eli kaikella elollisella ja elottomalla uskottiin olevan sielu. Luonnon merkitys oli suuri. Sielut yritettiin pitää ihmiselle suosiollisena uskonnollisella käyttäytymisellä.

Noidan tehtävänä oli toimia yhteyshenkilönä tämän ja toisen maailman välillä, antaa apua ja parantaa. Vaikka 1600-luvulle tultaessa kirkko hävitti lähes täysin noitarummut, ei sekään voinut vähentää luonnon merkitystä saamelaisille. Noitien vaikutus heikkeni vasta 1700-luvulta lähtien kun elämästä tuli hieman hallitumpaa saamelaisten siirryttyä pyyntikulttuurista poronhoitoon.

Kristillisen käännytystyön edetessä myös pohjoisessa vainajia alettiin kuljettaa kirkkomaihin.

 

EIJA SIREN

Christian Carpelan 1987; Juikenttä – keskiajan ja uudenajan alun metsäsaamelainen yhteisö arkeologisen aineiston valossa. Teoksessa Saamelaiset – Sovinnolliset sopeutujat, Toim. Raili Huopainen. Lapin maakuntamuseon julkaisuja 5. Rovaniemi: Lapin maakuntamuseo,

Aimo Kehusmaa ja Samuli Onnela 1995; Suur-Sodankylän historia 1. Suur-Sodankylän historiatoimikunta. Jyväskylä.

Museovirasto.Suomenmuseotonline.fi. Luettu 23.9.2012.

Jorma Leppäaho 1937; Savukosken Mukkalan lappalaiskalmisto. Kotiseutu 3-4/1937. Forssa.

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua sisään voidaksesi kommentoida.