Arvokkaita tarinoita ihmisen arjesta

Luin viikonloppuna Marita Strandin toimittaman Sodankylän Kelujärven historiikin nimeltään Tarinoiden Kelujärvi (Väylä 2012). Se on tervetullut lisä aiemmin ilmestyneiden kymmenen sodankyläläisen kylähistorian joukkoon.

Kirjassa on paljon valokuvia ja murteella tallennettuja jutunpätkiä menneistä tapahtumista. Kirjaa varten oli myös haastateltu iäkkäitä ihmisiä, jotka eivät kaikki enää ole luonamme.

Tapahtumapaikat ja ihmiset olivat minulle enimmäkseen tuntemattomia. Hyvin toimitettu kirja kiehtovine vanhoine valokuvineen vei minut kuitenkin mukanaan ja antoi ajattelemisen aihetta.

* * *

On oikeastaan aivan sama, mistä on kotoisin. Ihmiset ovat kuitenkin hyvin samanlaisia. Joka kylässä on synnytty, menty naimisiin, saatu lapsia ja lopulta kuoltu.

Ihmiset ovat hankkineet elantoaan, käyneet koulussa, harrastaneet, juhlineet häitä ja viettäneet hautajaisia. Jokaisella on ollut toiveita paremmasta elämästä. Näin myös Kelujärvellä.

Elämä ei ole ollut helppoa. Nyt me kärvistelemme eurokriisin kanssa. Siitä tulee analyyseja joka tuutista. Puhutaan myös Suomen taantumaan ajautumisesta.

Tuntuu kuin se olisi maailman pelottavin asia. Kun lukee tätä syväluotausta  yhden pienen sodankyläläisen kylän historiasta, niin havahtuu huomaamaan, että ei meidän nyt niin huolissamme kannata olla.

Kautta aikojen on ollut kriisejä, isompia ja pienempiä. On ollut nälänhätää, suurta lapsikuolleisuutta, sotia ja evakkomatkoja. Ja aina on selvitty. Toisaalta on välillä osattu ottaa ilo irti. Kieltolain aikana ovat pontikkapannut porisseet pitkin Kelujärveä. Tuotosta on sitten nautiskeltu myös tanssilavan seudulla
kortinpeluun ohessa. Ja siitäkin on selvitty, ennen pitkää.

* * *

Esipuheessaan Marita Strand kirjoittaa, että käsissämme on nyt tarinakirja, ei sukuluettelo. Ja hyvä niin. Suvun jäsenet voimme tarkemmin selvittää kirkonkirjoista tai sukulaisiltamme, mutta tarinat ovat katoavaa kansanperinnettä.

Jokainen tarina, minkä saamme talteen, on arvokas. Ne ovat sitä elettyä
elämää, historiaa, jota ei lueta virallisista historiankirjoista. Ne ovat arvokkaita tarinoita tavallisten ihmisten arjesta ja juhlasta.

Tässä noin 500-sivuisessa opuksessa on liki 200 valokuvaa. Valokuvien kautta pääsemme hetkessä ajassa taaksepäin. Koskettavia ovat kuvat, joissa sukulaiset ovat asettuneet ruumisarkun taakse ja tuijottavat vakavana kameraan. Toisaalta on kuvia nuorista ihmisistä, jotka ovat yhteisen elämänsä alussa. Ja isäntiä, jotka esittelevät komeita hevosiaan.

Jokaisella näistä kuvien ihmisistä on oma tarinansa ja oma kohtalonsa. Tarinat muuttuvat kuvien myötä eläviksi. Meillä on kuva, meillä on nimi ja meillä on tarina. Pääsemme tekemään pienen aikamatkan menneisyyteen.

Nykyään valokuvaaminen on arkipäiväistä. On helppo napsia kuvia tilanteesta kuin tilanteesta ja jakaa niitä netin kautta myös toisille nähtäväksi.

Meidän sukupolvemme ja seuraavat sukupolvet taitavat huolehtia omien tarinoidensa tallentamisesta virtuaalimaailmaan; joskus tuntuu, että vähän liiankin yksityiskohtaisesti.

EIJA SIREN

Kommentoi

Sinun pitää kirjautua sisään voidaksesi kommentoida.