Valpo pidätteli Eino Ojuvan Suomeen paluuta viisi vuotta
Ojuvan sukua onnellisesti koossa 1950-luvun alkupuolelta. Oikealta Liita eli Lydia ja Eino Ojuva. Keskellä Einon isä Juho Petter Ojuva, joka osallistui myös Murmannin legioonan toimintaan, Juha Pekka Ojuva ja Ebba Ojuva. (Kuva Tuula Maijalan albumista)
Verkkolehden Sodankylän Punaupseerit –sarjan aloittaa sodankyläläisittäin ehkä tunnetuin Neuvostoliitossa punaupseerin koulutuksen saanut Eino Johannes Ojuva. Valtiollinen poliisi pidätteli passittoman Ojuvan palaamista Suomeen yli viisi vuotta. Pelkona oli, että upseeritason koulutuksen saanut vakaumuksellinen aatteen mies saattaa aiheuttaa vakavia ongelmia herkissä yhteiskunnallisissa oloissa.
Muuttoluvan Suomeen Eino Ojuva sai vasta sotien jälkeen 1947 yhdessä bessarabialaisen vaimonsa Lydia os. Odabescun kanssa. Sodankyläläismiehen reissu Neuvostoliitossa ja entisissä itäblokin maissa kesti 16 vuotta. Lopun elämäänsä pariskunta asui Sodankylässä.
Pitkäksi venähtänyt piipahdus itänaapuriin sai alkunsa syyskuussa 1931 Petsamon Vaitolahdessa, jonne Eino Ojuva yhdessä sodankyläläisten Eino Veikko Kemppaisen ja Yrjö Apukan (Kivelä) kanssa lähti ”työnhakuun”. Vaitolahdesta kolmikko siirtyi rauhallisia reitteja pitkin Neuvostoliiton puolelle. Myöhemmissä selvittelyissä ja kuulusteluissa on esitetty erilaisia kertomuksia, että miesten siirtyminen Neuvostoliittoon olisi ollut pakon sanelemaa. Yhden tarinan mukaan neuvostosotilaat olisivat kaapanneet miehet tunturista riekonpyynnistä, mutta todellisuudessa siirtymisessä kyse lienee tuolle ajalle tyypillisestä ”loikkauksesta”.
Valpon tutkintapöytäkirjassa Eino Ojuva kertoo, että he tapasivat maastossa neljä suomalaista rajavartiosotilasta, jotka paperit tarkastettuaan kehoittivat heitä menemään rannalla odottavaan rajavartiolaitoksen veneeseen. Vene laski maihin Vaitolahdessa, jossa rajavartijat käskivät kävelemään eteenpäin tai ammutaan. Ojuva arvelee, että syynä ”muiluttamiseen” oli se, että yksi sotilaista tunti Kemppaisen samaksi mieheksi, joka oli saanut kuuden kuukauden tuomion vasemmiston lentolehtisten levittämisestä.
Venäjän puolella miehet pidätettiin ja vietiin Murmanskiin ja josta matka jatkui Petroskoihin. Siellä heidät vapautettiin ja Ojuva meni kuukaudeksi metsätöihin. Pian hänelle kävi käsky erään SKP:n edustajan puheille. Petroskoissa hän tapasi kohta Ilkka Heikon, joka kertoi Ojuvan määrätyn Radiolehti Neuvosto-Karjalan palvelukseen. Petroskoin radioasemalla Eino Ojuva työskenteli vuoden ajan suomen kielisenä radioselostajana.
PUNAUPSEERIKOULUUN LENINGRADIIN
Työpaikan löytyminen radiosta antaa jo viitteitä siitä, että Ojuvalla oli Neuvosto-Karjalassa vankkoja tukijoita. Muutoin tällaiseen asemaan suomalaisena ei noustu tuolloisissa neuvosto-olosuhteissa. Yksi näistä tukijoista oli Akseli Timonen. Timonen oli ennen Venäjälle tuloaan aktiivinen ja johtava kommunisti Lapissa ja tunsi Ojuvan entuudestaan hyvin. Petroskoissa Timonen toimi mm. radiokomitean varapuheenjohtajana.
Timosen ja myöskin sodankyläläislähtöisen Onni Jaspin takaamana Eino Ojuva pääsi puolueen jäseneksi ja syksyllä 1932 punaupseerikoulun eli Leningradin 1.jalkaväkikouluun oppilaaksi. Sotakoulua kesti kolme vuotta ja hän valmistui sieltä luutnantin arvolla 1935. Muutoksen myrskytuulet Neuvosto-Venäjällä suomalaisten suhteen alkoivat kuitenkin olla jo lähellä.
Sattasesta kotoisin ollut Eelis Apukka kertoi Neuvostoliitosta palattuaan tavanneensa Eino Ojuvan muutamia kertoja Petroskoissa 1934 tämän ollessa kesälomalla. Sotakoulusta ja sen oppilaista puhuttaessa Eino oli hyvin pidättyväinen. Lomallakin ollessaan hän pukeutui sotilaspukuun ja kauluslaatat olivat väriltään punaiset ja niissä oli kirjaimia erillisinä. Jo tuolloin Eino mainitsi olevansa viimeisiä suomalaisia, jotka ovat sotakouluun päässeet. Sotakouluihin ei tulla enää jatkossa hyväksymään suomalaisia. Syytä hän ei siihen kertonut.
Leningradin 1.jalkaväkikoulun Ojuva mainitsi olevan samassa talossa, jossa aikoinaan sotamarsalkka Mannerheim oli opiskellut. Jostakin talon kätköstä oli aivan äskettäin löytynyt jokin marsalkka Mannerheimin muistivihkonen, jossa oli ollut hänen nimensäkin. Eeliksen kanssa puhuessaan Eino oli sanonut sotakoulun kuria erittäin ankaraksi ja koulun vaativan oppilailta äärimmäisen paljon. Itse hän oli jäänyt maastoharjoituksissa tavattomasti jälkeen reumatistia potevana. Tämän hän ei sanonut olevan haitaksi, sillä puuttuvat opinnot tällä linjalla voisi korvata opiskelemalla enemmän ja laajemmin poliittista puolta.
Sotakoulussa oli aina oltava päivän tasalla kaikista Suomen poliittisista tapahtumista ja tämä olikin koulun yhtenä oppiaineena. Aineen opettajan nimeä Eino ei kertonut. Sotakoululaiset saivat kuukausittain 45 ruplaa stipendiä ja käydessään Petroskoissa kahden opiskelutoverinsa kanssa Ojuva sanoi asuvansa eräiden Amerikasta Karjalaan muuttaneiden tyttöjen luona. Eelis Apukalle uskoutuessaan Eino Ojuva arvioi tulevansa komennetuksi Suomeen salaisiin tehtäviin heti kun olisi suorittanut koulun loppuun.
KOLME VUOTTA PAKKOTYÖLEIRIÄ
Toisin kuitenkin kävi. Eino Ojuva ehti valmistua sotakoulusta ja silkaksi onnekseen hän ei pyrkinyt heti jatkamaan opintojaan, kuten oli suunnitellut. Hän ehti työskennellä kuukauden ajan Leningradissa putkitöissä yhdessä sotakoulussa olleiden Kalle Asikaisen, Matti Leväsen ja Niilo Albeckin kanssa kunnes kaikki vangittiin. Stalinin suomalaisiin ja muihin ulkokansallisuuksiin kohdistamat vainot puhkesivat täyteen teräänsä syksyllä1935. Erityisesti suomalaisia punaupseereja jahdattiin kaikin mahdollisin keinoin. Sotakoulun suomalaisista opettajista ja kouluttajista harvat selvisivät elossa. Suomalaisten varaan rakennettu ja koottu Karjalan jääkäriprikaati lakkautettiin ja sen upseerit tuomittiin joko kuolemaan tai pakkotyöleireille kevään 1936 sotatribunaalissa.
Eino Ojuva tuoreena luutnanttina lukeutui Leningradin sotilaspiirin tiedusteluosaston reservinupseereihin ja tuomio oli kolme vuotta pakkotyöleiriä. Monien muiden lailla hänet todettiin syyllistyneen siihen, että kuului Leningradin jalkaväkikoulun opiskelijana neuvostovastaiseen ryhmittymään ja toteutti vastavallankumouksellista agitaatiota. Moniin muihin verrattuna tuomio oli lyhyt, mikä johtui kaiketi siitä, että Ojuva ei ollut aktiivipalveluksessa.
Leirielämästä hän sai ensimakua Maloviseran kivityöleirillä, josta matka jatkui Kalugaan syksyllä 1936. Kalugasta hänet lähetettiin kuukauden kuluttua Kaukoitään Tallakin leirille Habarovskiin yhdessä Karjalan jääkäriprikaatissa aktiiviupseerina toimineen Einari Niemen kanssa. Niemi jatkoi seitsemän vuoden tuomion kärsimistä Sahalinin saarella, mutta Ojuva pysyi Tallakissa maaliskuuhun 1939, jolloin tuomio oli kärsitty. Hänet määrättiin asumaan Tahanrokin kaupunkiin, jossa hän työskenteli jälleen putkityömiehenä uudisrakennuksilla.
Loppuvuodesta hän pääsi muuttamaan Sahtin kaupunkiin, josta kuitenkin epäonneksi saksalaisten hyökkäyksen alettua siviiliväestö siirrettiin Marinpolin edustalle kaivamaan tankkiesteitä. Marinpol joutui nopeasti saksalaisjoukkojen saartamaksi ja väestö saksalaisten vangiksi Eino Ojuva mukaan luettuna. Marinpolissa saksalaisilla ei ollut erityisiä vankileirejä, vaan väestö oli sijoitettuina taloihin, joita vartioivat romanialaiset sotilaat.
Neljä päivää vangitsemisen jälkeen Ojuva kolmen venäläisen miehen kera pääsi kaupungista karkuteille. Pakomatkalla hän erosi tovereistaan ja suuntasi kulkunsa jalkaisin aina Nikolajeviin saakka. Patikkamatkan aikana hän tapasi tuntemattomaksi jääneen romanialaisen naisen, joka opasti häntä kaupunkiin saakka. Nikolajevissa Ojuva joutui kuitenkin romanialaisten sotilaiden pidättämäksi, mutta romanialaisnainen puhui sotilaat ympäri ja nämä vapauttivat suomalaisen.
Hän jatkoi matkaa naisen kanssa ensin jalkaisin ja sitten autolla Baltan kaupunkiin, josta junalla Tiraspoliin. Tiraspolissa Eino Ojuva asui vuoden ja työskenteli paikallisilla rakennuksilla elantonsa ansaitakseen. Kisinevin kaupunkiin hän siirtyi työhön alkuvuodesta 1943 ja oli siellä niin pitkään kunnes Romanian viranomaiset määräsivät kaupungin evakuoitavaksi. Kisinevissä Eino tapasi vaimonsa Lydia Odabescun ja pari solmi avioliiton jo huhtikuussa. Pariskunta evakuoitiin Timisoaran kaupunkiin, jossa he olivat kesään 1944 saakka. Pian tuli muutto Grajovan kaupunkiin ja sieltä kesällä 1945 Bukarestiin.
PALUU ANTAA ODOTTAA
Jo Tiraspolissa asuessa 1942 Eino Ojuva oli ollut yhteydessä Romanian Suomen Lähetystöön suomalaisen passin saamiseksi ja palaamiseksi takaisin kotimaahan. Hänen kertomuksensa vaiheistaan Neuvosto-Venäjälle siirtymisen jälkeen olivat kuitenkin sen verran ristiriitaisia, että ulkoasianministeriön virkamiehet eivät paluulle lämmenneet.
Eino Ojuvan palauttamista pohdittiin tietysti myös Valtiollisessa poliisissa. Ruutupaperille on arkistoon talletettu vapaamuotoisen keskustelun osia, kun toimistopäällikkö Aarne Kovero tiedusteli marraskuussa 1942 kollegoiltaan suhtautumista E.O:n asiaan ja tulla palautetuksi Suomeen. Kovero itse vastusti palautusta.
– Toisaalta voisi hänestä ja hänen tiedoistaan olla hyötyäkin meille. Asiakirjoista ei ilmene, onko E.O. joutunut akselivaltojen vangiksi ja minkälaisissa olosuhteissa, eikä yleensä hänen asiansa. Ei myöskään hänen nykyiset mielipiteensä ja suhtautumisensa Suomeen. Asia pitäisi selvittää kuulustelemisella, mutta siihen tuskin mahdollisuutta ennen kuin hän on palannut tänne, toteaa Kovero muistiinpanoissa.
– E.O. joutunee syytteeseen täällä, mikäli ”punaupseeriutensa” tulee selvitetyksi?
– Jos olisi takeita E.O:n kääntymyksestä ja lojaalista suhtautumisesta Suomen nyk. komentoon mm. halusta kertoa tietonsa Valpolle, niin saisi palata Suomeen, mutta kun hän ilmeisesti Bukarestin lähetystömme kirjeestä päättäen uskottelee olonsa Venäjällä toisenlaiseksi (olleensa vankilassa) kuin se tiedetään, on jo palautusanomuksen perustelu valheellinen eikä suinkaan aina takeita lojaalista mielestään Suomeen nähden. Ties vaikka olisi vihollisen lähettämä yrittämään tätä tietä. Annettakoon E.O:n tehdä kirjallinen selostus olostaan N-liitossa, se sitten Valpolle ja sen nojalla harkitaan uudelleen hänen paluumahdollisuuksiaan, toteaa Valpon tutkija, jonka nimikirjainlyhenne on Lfg.
– Suomen kansalaisena E.O. oikeutettu palaamaan Suomeen; eri asia rupeavatko viranomaiset häntä siinä auttamaan. Kun O:lta tarkempien tietojen saaminen perin vaikeaa, olisi asia ratkaistava näitten papereitten nojalla. Antaisin O:n tulla Suomeen, jossa heti pidätettäväksi ja pannaan syytteeseen. Yhdyn Lfg:iin, toteaa henkilö nimeltä Rinne.
Eino Ojuva teki työtä käskettyä ja laati Tiraspolissa selvityksen aiemmista tekemisistään Neuvostoliitossa. Epäonnekseen ja toisaalta luonnollisesti hän unohti selvityksessä punaupseerikoulutuksen ja itänaapuriin menon todelliset vaiheet. Valpo oli kuitenkin aika tarkoin selvillä Ojuvan edesottamuksista ja muistutti kielteisessä lausunnossaan Ulkoasiainministeriölle vielä, että SNTL:n lakien mukaan puna-armeijan upseerit ovat neuvostokansalaisia, joten Eino Ojuvan on katsottava tulleen neuvostokansalaiseksi. Näin hän olisi jo menettänyt Suomen kansalaisuutensa. Ministeriö teki Eino Ojuvan passihakemukseen hylkäävän päätöksen.
Marraskuussa 1945 Eino Ojuva pyysi suomalaista passia myös Ruotsin lähetystöltä Bukarestissa, mutta lausunnossaan Ulkoasiainministeriölle Valpo viittaa vain aiempaan lausuntoonsa sekä Einon heinäkuussa 1943 päiväämään kirjeeseen ministeriölle, jossa hän mainitsee pyrkivänsä Romanian kansalaiseksi ja siinä tarkoituksessa on saanut Suomesta asiakirjoja. Valpon mielestä on mahdollista, että Ojuva on jo Romanian kansalainen.
Asiat eivät edenneet paluukysymyksessä mihinkään. Tilanne on jo epätoivoinen. Eino Ojuva yritti kirjeitse vedota kansalaisuusasiassaan jopa Suomen presidenttiin, mutta sekin kirje kilpistyi Valtiolliseen poliisiin ja kätkeytyy Valpon arkistoon pääsemättä koskaan perille. Samoin perille ei koskaan löytänyt Einon isälleen kirjoittama kirje, jossa hän pyytää apua.
Jotakin kautta viestiä tilanteesta kuitenkin meni kotiin Sodankylään ja asiat saivat uutta käännettä sodan päätyttyä. Arkistopapereista käy ilmi, että Ulkoasiainministeriö otti loppukesästä 1946 yhteyttä Valpoon Eino Ojuvan kansalaisuuskysymyksen vuoksi. Valpon Aarne Kovero totesi asiakirjoissa puhuneensa asiasta jolle kulle Hautajärvelle, joka antoi seuraavat ohjeet kysymyksen hoitamiseksi:
– Ojuvalta on vaadittava täydellinen ja totuudenmukainen selostus elämän vaiheistaan Suomesta lähdön jälkeen seka viralliset selvitykset siitä, ettei hän ole tullut minkään toisen maan kansalaiseksi. Vasta näiden saavuttua voidaan ottaa harkintaan hänen paluumuuttamisensa Suomeen. Kirjeitä presidentille ja Einon isälle ei toimiteta edelleen.
Kovero totesi dokumenteissa kyseisen Hautajärven sanoneen, että Pohjois-Suomen järjestöt ovat painostaneet ”heitä” ja hyökänneet asiassa Valpon kimppuun, mutta kun asia otettu hoidettiin Valpon taholta alun perin oikealla tavalla, niin pidetään siitä kannasta kiinni edelleenkin.
Tiedossa ei ole tuottiko juuri kyseinen Pohjois-Suomen järjestöjen painostus lopullisen tuloksen, vaiko poliittisen ilmapiirin muuttuminen, mutta matkaluvan Suomeen Eino ja Lydia Ojuva saivat lopulta toukokuussa 1947. He lähtivätkin kohti kotia jo saman kuun lopussa, mutta ylitettyään rajan Unkariin Eino sairastui malariaan ja joutui sairaalahoitoon Prahassa silloisessa Tsekkoslovakiassa. Sairaalasta hän pääsi vasta puolitoista kuukautta myöhemmin. Prahassa hän joutui menemään pariksi viikkoa työhän saadakseen uudelleen tienattua matkarahat Suomeen.
18.elokuuta 1947 saapui Turkuun höyrylaiva Mirella ja toi mukanaan Eino ja Lydia Ojuvan. Valtiollinen poliisi saatteli Eino Ojuvan laivalta palaavien suomalaisten leirille Hankoon, josta hän pääsi kotiinsa kuulustelujen.
TUURE NEITOLA